Näin kysyi tätskyn 6-v hevoshullu (ja tuleva ratsastuskaveri) kun kävelimme tallin pihalla. Ja hetken olin ihmeissäni…jos kyseessä olisi ollut joku sisaruksista niin olisin ajatellut, että ajaavat kysymyksellä takaa usb-kaapelia tai vastaavaa mutta tämän sirpukan kohdalla tajusin heti, että neitipä pohtii jo syvällisiä ajatuksia -ennen ensimmäistäkään ratsastuskertaa!
Tallille ajauduttiin kun sinne pääsemisestä oli ollut monesti puhetta. Me menimme lauantaina katselemaan ja haistelemaan poneja ja tallifiilistä. Ja kyllä niitä karsinoita kierrettiin!!! Joka ikiseen piti kurkata varpaillaan, että minkä näköinen asukki sieltä katsoo vastaan. Ja kun silmät näkyi vain kirkastuvan karsina karsinalta niin sitten me mentiin ja varattiin ensimmäinen talutuskerta heti seuraavalle päivälle! Ihan tuosta vaan -muina heppatätskyinä ja heppatyttöinä -ajateltiin, että alkakoon uuden harrastuksen kokeilu heti huomenna!
Ja kotimatkalla päästiin sitten tähän ”yhteydenluonti” -kysymykseen. Yrtin jotenkin kuvailla, että yhteys syntyy kun ponin kanssa tekee mukavia asioita, hoitaa ja ruokkii sitä, rapsuttelee ja pitää hyvänä ja muistaa kertoa sille kaikenmaailman juttuja samalla kun harjaa. Se tulee niin monesta muusta asiasta kuin vain ratsastamisesta. Ja jollain lailla vastaus meni perille sillä seuraava kysymys oli heti perään: oppiiko se sitten tuntemaan minut? Ja minä siihen lupaamaan, että kyllä varmaan pidemmän päälle oppii tunnistamaan kun käydään kauan ja muistetaan aina hoitaa sitä hyvin ennen ja jälkeen ratsastuksen.
Ja niin koitti se sunnuntai kun uuden hevoshullun kanssa aloitettiin ratsastus! Ilmassa oli havaittavissa jännitystä -myös tätskyllä! Me saatiin kiva Leevi -poni mikä tuli tarhailusta juuri sopivasti harjauksen ja varustuksen opetusmalliksi. Ja tämä pikku sirppu meni reippaasti karsinaan, ojensi kätensä haisteltavaksi ja sanoi kirkkaalla äänellä: Moi Leevi, minä olen Vilma. Mitä sulle kuuluu? Ja luulen, että poni oli ihan yhtä yllättynyt kuin minä!
Harjaus oli jännää ja vähän haastavaakin kun pienen ponin harjaaja oli vielä pienempi. Varpaillaan seisomalla selkää yletti nippanappa harjaamaan ja kivaa oli vaikka vähän jännääkin 🙂 Varusteet oli helppo rasti sillä tällä kertaa tätsky varusti suurimmaksi osaksi. Sovittiin myös, että minä talutan Leevin kentälle mutta Vilma sit taluttaa takaisin talliin. Ja sitten koitti se jänskä hetki kun piti kiivetä sinne satulaan. Jakkaralla seisten tuli sellainen ”niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana” fiilis mutta sinne se pikkumimmi vaan itsensä punnersi!
Ja sitten koitti se minua eniten rinnasta läikähdyttänyt hetki…kun jalustimet olivat oikean mittaiset ja ohjat kutakuinkin kädessä oli hetki lähteä liikkeelle. Tätäkin ehdittiin pohtia edellisenä päivänä kotimatkalla, että tuntuukohan se ratsastaminen jännältä. Ja tuntui! Se heleä naurunsekainen kiljahdus kun Leevi liikahti ekat käyntiaskeleet (ja onneksi pysyi käynnissä! Ratsastuskouluponit ovat kultakimpaleita 😉 ) oli aivan uskomaton. Miten joku voikin olla niin iloinen hevosen kävelystä???! Ja niin pystyi ottamaan sekuntikellolla aikaa kun hevoshulluus iski pikkulikkaan!
Meidän ensimmäinen 15 minuutin ratsastus oli käyntiin siirtymistä, pysäytystä, kääntämistä voltille ja suoraan ratsastamista. Ja pian eka ratsastus oli loppupuolella ja tuli seuraava pikkuhaaste vastaan kun satulasta piti päästä poiskin. Ja kun meillä oli aikaa niin selkään kiipeämistä ja sieltä alas liukumista harjoiteltiin joitakin kertoja ennenkuin Vilma otti ohjat käsiin ja talutti Leevin talliin -ihan kuin olisi tehnyt sitä jo monta kertaa aiemmin.
Ja viimeinen kommentti karsinalta lähdettäessä oli vakaa toteamus: mehän voidaan käydä täällä aina sunnuntaisin!
Ja taas läikähti rinnassa!
