Eikö ollut tunteita herättävä otsikko? Avaan vähän tähän taustaa -olin taannoin keskustelussa missä käytiin läpi mm. näitä välineitä ja mitä niiden väärinkäyttäminen aiheuttaa, miten paljon sitä näkee ja miten näiden välineiden käyttöä pitäisi rajoittaa. Mutta hei, mitenpä rajoitat? Tuli myös vallan mielenkiintoisia kommentteja siitä miten hevonen pitäisi houkutella liikkumaan “oikein päin” ilman apuohjia…mutta miten se tehdään? Varsinkin jos on kyseeessä harrastajaratsastaja oman hopottinsa kanssa. Ja sitäkin sivuttiin miten hienoa on ratsastaa ilman kuolaimia -tai jopa ilman suitsia näitä klippejä näkee nykyään netissä todella paljon ja ovathan ne hienon näköistä katsottavaa. No, minä keskityn nyt niihin seikkoihin mihin olen törmännyt itseni kaltaisten harrastajien keskuudessa.
Minä kannatan näitä välineitä joskin samaan hengenvetoon myös totean että kannatan ja pyrin siihen, että hevoset saadaan ratsastettua ja muutoin treenattua mahdollisimman pienillä avuilla toimiviksi. Kaiken tekemisen perusta pitäisi kuitenkin olla se, että hevonen pysyy mahdollisimman terveenä ja mieleltään iloisena jotta se haluaa tehdä meidän kanssa juttuja vuosikausia.
Ja samalla kun kannatan näitä erinäisiä apuvälineitä niin kannatan erinomaisen paljon OPPIMISTA. Käykää tunneilla, valmennuksissa, luennoilla erilaisissa demoissa. Koskaan ei voi tietää liikaa eikä tässä lajissa koskaan tulla “valmiiksi”. Ja sitten se, että kannattaa kuunnella itseään kokeneempia ihmisiä; he ovat jo tehneet läjäpäin virheitä mitä sinun ei tarvitse tehdä jos otat oppia vastaan 🙂
Juttelin näistä tilanteista missä minun mielestä apuvälineiden käyttö on ollut perusteltua (esimerkiksi itselläni). Jos sinulla esimerkiksi on hevonen millä ratsastaminen syystä tai toisesta jännittää… On todella hyvä, että sen pystyy myöntämään ja vielä parempi, että siihen hakee apua. Jotta oma rohkeus kasvaa on sen hevosen kanssa vaan toimittava JA SAATAVA ONNISTUMISIA. Ja niitä taas saadaan sillä, että saa apua läpiratsastamiseen, itselle opetusta ja hevoselle tähän ylimenovaiheeseen sellaisen kuolaimen että se toimii hiukan herkemmin ja vaikkapa ne apuohjat mitkä auttavat ettei heppa katso yläkautta silmiin. Kyseessähän ei ole lopullinen ratkaisu eikä tästä ole tarkoitus siirtyä aina vaan kovempiin konsteihin. Kun apuvälineiden kanssa saa kädestä pitäen opetusta ja kun heppaa vielä ratsutetaan yhtäaikaa niin johan on kumma jos ei parannusta ala tapahtua.
Noiden apuvälineiden suhteen täytyy tietysti olla siinä mielessä tarkkana, että ennenkuin ne otetaan käyttöön täytyy myös selvittää voiko hevosen käytöksessä jokin asia johtua kivusta -onko sillä epäsopivia varusteita tai fyysisiä rajoitteita liikkumiseen tai joitakin muita syitä olla “hankala” ja jopa pelottavan oloinen omistajansa mielestä.
Mutta summa summarum; kun on ongelma niin siihen ei pidä jäädä vellomaan. Hyvin usein “liike on lääke” sillä hevosilla mieli tykkää kun saa liikkua ja fysiikka tykkää kun liikkuminen on oikeanlaista. Jos tässä kohtaa tarvitaan apuratsastajaa vaikkapa maastoiluun niin siitä vaan. Ja kun varusteita tarvitsee fiksata niin siinä kohtaa konsultoidaan varustekauppiaita jotka yhdessä kotivalmentajan ja sinun kanssa kokeilevat ne tilanteeseen sopivat varusteet. Ja kun kehissä on vielä eläinlääkäri ja fyssari (toisinaan mahdollisesti myös kengittäjä) niin johan alkaa ongelmat vähenemään.
Tietysti yksi tärkeimmistä on se ope/valkku joka laittaa teidät molemmat sopivasti epämukavuusalueelle. Todella, todella usein yksi suurimpia syitä on kuitenkin se ratsastajan ja hevosen välinen kommunikaatio. Se nyt vaan on niin, että ratsastamaan oppii ratsastamalla. Ne ongelmat mitä sinulla ja sinun hevosella on, ovat senkin jälkeen kun ratsuttaja on käynyt selässä; hänellä ja hevosella voi sujua kaikki mutta sinun kohdalla ongelma tulee taas esille. Siksi se hyvä valmentaja/ kotiope on äärimmäisen tärkeä. Sellainen valmentaja joka ymmärtää hevosen käyttäytymistä ja biomekaniikkaa sekä luonnetta. Ja ymmärtää hevosen monipuolisen liikkumisen päälle. Ja ymmärtää pyrkiä mahdollisimman mukaviin varusteisiin. Ja osaa neuvoa Sinua ja joka voi ratsuttaa hevosta mukavammaksi ja ratsastajalleen sopivaksi. Ja joka pysyy rinnalla ja lohduttaa silloin kun menee itkuksi. Sellainen valmentaja on kullanarvoinen. Sellaiselle valmentajalle voi välillä muistaa heittää kiitokset!
Ja se tärkein eli se hevonen joka yrittää omalla tavallaan kertoa, että jotain olisi pielessä ja siitä huolimatta pitää sinut nöyrästä selässään, se se vasta on kullanarvoinen! Sille pitää muistaa kertoa miten hyvä tyyppi se on ja miten ongelmista selvitään yhdessä 🙂
Alkoiko ahdistaa? Ei se mitään. Näitä asioita on tullut ihmeteltyä viimeksi tänään ja siksipä meillä on tunti huomenna heti aamutuimaan jotta saadaan ongelmat ratkottua -tai ainakin vähennettyä.
Kun on onni mennä kivalla hevosella niin sitä yrittää ratkoa näitä ongelmanpoikasia niin ajoissa ettei ne pääse kasvamaan isommiksi.
Onnistumisen fiiliksiä toivotellen!
